torstai, 27. elokuu 2015

Joni Skiftesvik - Valkoinen Toyota vei vaimoni

toyota.jpg
Osta kirja Rosebudista

 

Joni Skiftesvik on pitkän linjan kirjailijoitamme. Ihan sieltä taitavimmasta, joskaan ei ihan myydyimmästä päästä: Nytkin käsissä oleva muistelmateos Valkoinen Toyota vei vaimoni käväisi, mutta vain käväisi, myyntilistoilla saatuaan helmikuussa Runeberg-palkinnon. Edellistä novellikokoelmaa eikä romaania listoilla näkynyt. Ihmettelen kyllä asiaa, sillä Skiftesvikiltä on ilmestynyt lähes kolmekymmentä novellia tai romaania, ja lisäksi valtava määrä muita kirjallisia tuotoksia. Ja ainakin lukemani ovat olleet laadukasta tavaraa.

 

Joni Skiftesvikin esikoisteos oli vuonna 1983 ilmestynyt novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja, sai heti hyvän vastaanoton, ja palkittiin J.H. Erkon palkinnolla. Sitä seurasi romaani Pystyyn haudattu, joka oli kisaamassa ensimmäisestä Finlandia-palkinnosta vuonna 1984.

 

Valkoinen Toyota vei vaimoni on siis muistelmateos tai omaelämäkerta – tai Elämänkuvia, kuten sen alaotsikko kertoo. Ajallisesti liikutaan vuodessa 2011, kirjailijan itsensä ollessa vakavasti sairaana, ja vaimon sydämensiirtoleikkauksessa. Muisteluissa liikutaan välillä ajassa ennen kirjailijan syntymää, välillä hänen lapsuudessaan, nuoruudessaan ja välillä nuorena perheellisenä. Teksti luiskahtaa muistoihin ja takaisin nykyaikaan vaivattomasti, kuin huomaamatta.

 

Yleisarvioksi lainaan Runeberg-palkinnon myöntämisperusteita, koska ne ovat niin osuvia: "Harvassa ovat ne kirjailijat, joiden tekstin maun tuntee, muistaa ja tunnistaa, kun sitä on kerran päässyt maistamaan". "Tästä syystä Skiftesvik on kertojana ohittamaton." Pätevästi sanottu.

 

En ole mikään novellien suurkuluttaja, mutta Skiftesvikin kokoelmia olen lukenut useampia. Yksittäisistä novelleista mieleenpainuvin ja edelleen muistissa oleva on edellä mainitun esikoisteoksen niminovelli Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja, jossa kertomuksen lapset pojat löydetään hukkuneina leikkiensä päätteeksi. Tässä omaelämäkerrassaan kirjailija kertoo saaneensa nimen kokoelmalle lapsiltaan. Samoin kirjassa kerrotaan, että tosielämässä kirjailijan poika kuolee hukkumalla leikkiensä päätteeksi. Tämä on tapahtunut pari vuotta novellikokoelman ilmestymisen jälkeen. Tuollaista suunnattoman surullista sattumusta on vaikea käsittää ja uskoa todeksi.

 

Huolimatta omaelämäkerran mukanaan kantaman surumielisyyden, on siinä paljon valoisaa pohtimista, ja eväitä alati vähenevien päivin merkityksen löytämiseen. Ja sieltä täältä pilkahtaa Skiftesvikin teksteille tyypillinen omintakeinen humoristisuus.

 

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. WSOY 2014, 246 s.

 

torstai, 13. elokuu 2015

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen

tolvaj%C3%A4rven.jpg
Osta kirja Rosebudista, vain 19,00 €

 

En pysty tekemään sellaisia kirjoja, joihin luonteettomat pökkelöt putoavat kuin tyhjästä ammuskelemaan ja käskyjä jakamaan”, toteaa historioitsija Teemu Keskisarja teoksensa Tolvajärven jälkeen - suurtaistelun ihmisten historia johdannossa. Samaisessa johdannossa tekijä kertoo teoksensa olevan paljon velkaa mänttäläiselle duunarille Kunto Ruokolaiselle, joka harrastelijahistorioitsijana keräsi valtavat määrät suullista ja kirjallista sotahistoriaa, jota voisi kutsua mikrohistoriaksi.

 

Vuoden 1939 joulukuun 12. päivänä käyty Tolvajärven taistelu oli yksi merkittävimmistä talvisodan taisteluista. Sillä oli kahdentasoinen strateginen merkitys: Ensinnäkin se pysäytti Laatokan pohjoispuolella nopeasti edenneet Neuvostoliiton joukot niin, etteivät ne päässeet muodostamaan uhkaa Kannaksen selustaan. Toisekseen se oli moraalin kannalta olennaisen tärkeä. Vihollinen oli edennyt kaikkialla ja marsalkka Mannerheim tiesi, että taistelumoraalin täydellisen luhistumisen estämiseksi niin sotilaiden kuin siviilien joukossa tarvittiin näyttävää voittoa. Myös ulkovallat olivat siinä käsityksessä, että Suomi luhistuu tuota pikaa.

 

Vihollisen eteneminen päätettiin pysäyttää siis Tolvajärvelle. Operaatiota johtamaan Mannerheim valitsi eversti Paavo Talvelan rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari. Taistelevan suomalaisryhmittymän ytimen muodosti Mäntän seudulta, muualta Pohjois-Hämeestä ja mm. Keuruulta koottu Jalkaväkirykmentti 16.

 

En ole vähääkään sotataidon tuntija, mutta kuvausten perusteella Tolvajärven taistelu vaikuttaa ennen muuta uhkarohkealta ja jopa hölmöltä. Suomalaiset tekivät rintamahyökkäyksen lumen peittämän salmen yli jyrkkään harjurinteeseen ja sen laelle, päin linnoitettuja asemia ja massiivista ylivoimaa. Talvelan sanoin ”uljas frontaalihyökkäys” kuitenkin onnistui, vihollisdivisioona lyötiin hengiltä, haavoittuneiksi ja pakosalle. Lopputulema oli se, että yksi talvisodan legendoista – jota propaganda vielä kirkasti – oli syntynyt.

 

Samalla Talvelasta ja Pajarista tuli historian tunnetuimpia suomalaisia sotapäälliköitä. Kumpikin palkittiin myöhemmin Mannerheim-ristillä, Pajari peräti kahdella, joista jälkimmäisen hän sai Lapin sodan uhkarohkean Tornion maihinnousun ansiosta. (Kerrotaan muuten, että Talvela tulistui, kun Mannerheim antoi ensimmäisen ristin panssarikomentaja Ruben Lagusille: ”Kun se ryssä-perkele antoi ensimmäisen Mannerheim-ristin hurri-saatanalle”, kerrotaan hänen vaahdonneen. No, Mannerhei-risti numero 2 osui sitten Talvelalle itselleen.)

 

Tolvajärven jälkeen ansiot eivät löydy varsinaisesti taistelukuvauksista tai selostuksista joukkojen liikkeistä, vaikkei niissäkään moittimista juuri ole. Suurimmat ansiot löytyvät kerättyjen muistelmien pienistä – monet viimeisistä – sanoista. Kirjassa siteerataan niin rivimiesten kuin komentajienkin sanomisia ja kirjoituksia niin, että sodasta saa aivan toisenlaisen kuvan kuin yleensä sotakirjoista. Yhden operaation yhteydessä siteerataan Talvelan tuntemuksia: ”Elin aamuyön äärettömissä tuskissa, koska oletin Pajarin osastoineen tuhoutuneen täysin.” Eräs tamperelainen vänrikki puolestaan kirjoittaa kotiin, että ”kaikki olivat innostuneita, kaikkien silmät kiiltävät kuin pihkainen oksa seinässä innostuksesta, että vain saisivat taistella.” ”Hänellä ja monilla muilla pihkankiiltävillä oli elinaikaa enää muutama tunti”, jatkaa Keskisarja lakonisesti.

 

Myös Keskisarjan oma kielenkäyttö poikkeaa lukemistani sotakirjoista. Harvemmin komentajien tunteita kuvataan kuten hän kertoessaan esimerkiksi kuinka "Pajaria vitutti hyvin voimakkaasti". Myös komentajien terveysongelmat kuvaillaan – Pajarilla heikko kuulo ja sydänvaivat, Talvelalla mm. selkää kiusaama nivelreumatismi.

 

Teos käy läpi myös tapahtumia ennen ja jälkeen Tolvajärven. Niissä käydään läpi toisaalta Pajarin ja Talvelan vaiheita sisällissodan valkoisina päällikköinä ja Aunuksen retkeläisinä. Toiselta puolelta kerrotaan rivimiesten taustoista, joista löytyi punaorpoja, joiden vanhemmat olivat kuolleet valkoisten terrorin uhreina, mutta jotka taistelivat talvisodassa. Vaikka he lähtiessä saattoivat todeta, ”Täytyy mennä, täytyy lähteä niitä pyöveleitä puolustamaan”, lähtivät he yksissä tuumin, ja taistelivat urheasti.

 

Sodan jälkeen Pajarilla oli vaikeuksia sopeutua rauhantilaan. Keskisarjan kuvauksesta tulee saa käsityksen, että hän eli sodasta ja taisteluista. Pajari kuolikin muutama vuosi sodan jälkeen, vuonna 1949. Talvela sen sijaan kävi itsetutkiskeluja: ”Tolvajärven sankarit vainoavat minua. Olen lähettänyt tuhansia miehiä kuolemaan. Joudunko minä helvettiin?” Riviveteraanit jatkoivat työtään tehtailla, ja paljolti vaikenivat Tolvajärvestä ja molemmista sodista.

 

Vaikka Keskisarjan kerrontatyyli on tosiaan nykykielinen ja muutenkin omanlaisensa, on hän kirjannut viitteet tunnontarkasti ja ammattimaisesti. Lukemisen sujumista ne eivät haittaa. Tämä kirja kannattaa lukea myös niiden, jotka eivät kuvittelisikaan sotakirjaan tarttuvansa.

 

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Siltala 2014, 303 s.

maanantai, 27. heinäkuu 2015

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

kuinka.jpg
Osta kirja Rosebudista!

 

Alkuun tunnustus: en ole lukenut romaania Ystäväni Rasputin, jolla JP Koskinen saavutti Finlandia-ehdokkuuden vuonna 2013. Jotenkin historiallinen hahmo Rasputin on niin vastenmielinen, etten ole halunnut tarttua hämeenlinnalaiskirjailijan teokseen. Tänä vuonna ilmestynyt Kuinka sydän pysäytetään tarttui kuitenkin näppeihini, ja sen lukemisen myötä myös Rasputin siirtyi lukulistallani.

 

Kuinka sydän pysäytetään liikkuu ajassa omintakeisesti. Liikkeelle lähdetään tsaarinajan lopun Pietarista ja Helsingistä. Viidennessä luvussa hypähdetään vuoden 1939 Laatokan Karjalaan, jonka jälkeen palataan sisällissodan jälkiselvittyjen aikaiseen Suomeen. Sama hypähtely jatkuu, kunnes vanhempi kertomus tavoittaa Laatokan Karjalan ja talvisodan. Mukava ratkaisu, varsinkin kun luvut ovat miellyttävän lyhyitä.

 

Romaanin päähenkilö on Juho Stendahl (välillä Kivilaakso), joka jää isättömäksi, kun hänen isänsä, Venäjän armeijan eversti Valdemar Stendahl, päättää jäädä bolsevikkien palvelukseen ja Neuvosto-Venäjälle. Vanhimpana lapsena Juho joutuu ottamaan vastuuta perheestään. Perheeseen kuuluu hetken aikaa myös Suomenlinnan vankileirillä orvoksi jäänyt Laura. Juhon ja Lauran tarina muovaa romaanin alaotsikon Romaani sodasta ja rakkaudesta jälkimmäisen sanan.

 

Isänsä opetukset muistaen ja vastoin äitinsä tahtoa Juho valitsee sotilasuran. Kenraaliluutnantti Mannerheim ottaa nuoren vänrikki Stendahlin luottomiehekseen Airon rinnalle. Syynä tähän on epämääräisesti se, että Juhon isä oli taistellut tsaarin armeijassa yhdessä Mannerheimin kanssa, ja vaikka vuonna 1917 he tekivät erilaiset ratkaisut, Mannerheim katsoi voivansa luottaa hänen poikaansa. Mannerheimin enemmän tai vähemmän matkaan lähettäneenä Juho kiertää sotien välisessä Euroopassa kutoen kuvaelmaa maanosan kokonaisuudesta. Hän luo suhteet niin Berliiniin kuin Moskovaankin.

 

Yhtä lailla kuin Suomen asialla, on Juho omalla asiallaan. Hän kerää kasaan rahaa, jotta voisi mennä naimisiin lapsuuden ystävänsä Lauran kanssa. Juho myy tietoa ilman isoja omantunnon kolkutuksia niin Berliinin natseille kuin Moskovan kommunisteillekin. Hän jopa kavaltaa rahasta tilapäisen naisystävänsä Berliinissä; tämä oli amerikkalainen reportteri, joka oli aikeissa kirjoittaa käänteentekevän reportaasin 30-luvun Saksasta.

 

Romaani huipentuu Talvisodan raastaviin taisteluihin. Näissä Juhon toimia ohjaa taistelujen lisäksi Hyrsylänmutkaan jääneet äiti ja sisar. Talvisodan aikana ja sodan alla Juhon seurassa on tiiviisti myös kadettikouluaikainen ystävä Aarne Juutilainen. Historiallinen Juutilainen tunnettiin nimellä Marokon kauhu. Lempinimi oli peräisin muukalaislegioona-ajoilta, jonne Juutilainen suuntasi saatuaan potkut kadettikoulusta.

 

Huolimatta siitä, että Juho ”tapaa” romaanissa suunnilleen kaikki merkittävät suomalaispoliitikot, en huomannut anakronismeja. Koskinen on tehnyt tarkkaa työtä. Juho ”tapaa” myös Neuvostoliiton ja Saksan merkkimiehiä, joiden historiallisesta oikeellisuudesta en ole niin perilläkään. Molotovin nimitys ulkoministeriksi näyttää ainakin ajallisesti menevän oikein. Vilahtaapa tarinassa Juutilaisen muistelemana tämän pikkuvelikin, Illu Juutilainen. Oikeassa historiassa pikkuveli nousi reippaasti isoveljensä ohi tunnettuudessa tultuaan kaksinkertaiseksi Mannerheim-ristin ritariksi ansioistaan hävittäjälentäjänä.

 

Kuinka sydän pysäytetään on todella mukava ja ajattelemaan laittava romaani. Jopa hieman alleviivaten se piirtää kuvan poikkeusyksilöistä, joita on keskuudessamme jokaisessa ajassa. Suosittelen luettavaksi!

 

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään – romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY 2015, 350 s.

sunnuntai, 3. toukokuu 2015

Marika Siniaalto: Sosiaalisen median menestysreseptit

sosiaalisen%20median%20menestysreseptit.

 

Kirjoittaja toteaa johdannossa kirjan tarkoitukseksi ...antaa sinulle työkaluja menestymiseen sosiaalisen median kanavissa, olipa tavoitteesi mikä tahansa. Teos ei syvenny esittelemään sosiaalisen median eri muotoja kovin tarkasti – siihen ei tietysti yksi eikä kaksikaan kirjaa riittäisikään. Fokus on yleisemmällä tasolla.

 

Kirja etenee periaatteessa johdonmukaisesti tarvittavista menestyksen raaka-aineista valmistelutöiden kautta toimenpiteisiin ja tuloksiin sekä niiden mittaamiseen. Kukin osio syvenee sekä periaatteellisella että käytännöllisellä tasolla. Osioiden loppuun sijoitetut caset avaavat avaavat asiaa lisää. Caset ovat ruokaan liittyviä sosiaalisen median enemmän tai vähemmän tunnettuja hittejä, kuten avocadapastan ja Henri Alénin Muttisoosin reseptit.

 

Sosiaalisen median menestysreseptit ansaitsee kyllä paikkansa sosiaalisen median kirjojen joukossa, mutta muutama moitteen sana pitää antaa: Otsikointi ei oikein auennut minulle. Tasoja on liikaa, ne syvenevät vähän epäjohdonmukaisesti. Johdonmukaisesti otsikointi toimii vasta kirjan lopun B2C- ja B2B-esimerkeissä, joissa loogisuus säilyy ja homma pysyy kasassa. Toinen moite on enemmän henkilökohtainen: en vaan oikein jaksa tuota ruokasomea. Ne ovat omassa rankingissa suunnilleen kissavideoiden tasolla, eikä se taso ole korkealla. Lisäksi ruoka ja ruuanlaitto tuntuvat hieman päälle liimatulta tehokeinolta.

 

Parasta kirjassa taitaa olla loppusivuilla esitelty huoneentaulu, jonka senkin olisin taittanut hieman toisella tavalla. Kopioin sen tähän sellaisenaan:

 

KAIKKI LÄHTEE TAVOITTEISTA

 

Tunne kohderyhmäsi.

 

Muista pelisäännöt:

ole aidosti läsnä.

 

Tuotteesi ei kiinnosta.

Se, mitä sillä saa aikaan,

on paljon kiinnostavampaa.

 

Herätä tunne ja viihdytä sisällöllä.

 

Mittaa, analysoi ja kehity.

 

 

Marika Siniaalto: Sosiaalisen median menestysreseptit. Kauppakamari 2014, 127 s.

 

 

Kirjan sivut: www.kauppakamarikauppa.fi/Kaikki-tuotteet/Sosiaalisen-median-menestysreseptit

www.grapevine.fi

 

sunnuntai, 3. toukokuu 2015

Janne Käpylehto: Mökille sähköt – Auringosta & tuulesta

m%C3%B6kille%20s%C3%A4hk%C3%B6t.jpg

Suomessa lienee vielä muutama satatuhatta kesämökkiä ilman sähköjä. Verkkosähköliittymän hankkiminen on monessa tapauksessa kohtuuttoman kallista, varsinkin jos mökki sijaitsee saaressa tai muuten kaukana olemassa olevista sähkölinjoista. Janne Käpylehdon kirjalle Mökille sähköt – Auringosta & tuulesta riittää siis varmasti kysyntää. Mutta millaisesta kirjasta on kysymys?

 

Kirja on ennen muuta selkeä! Se käy läpi ”oman” sähköntuotannon asentamisen kaikki vaiheet suunnittelusta erilaisiin toteuttamisvaihtoehtoihin. Lisäksi kirjan alussa käydään läpi sähköteknisiä perussuureita niin selkeästi, että minäkin ne ymmärrän, vaikka fysiikantunneista onkin jo vierähtänyt vuosikymmeniä...

 

Kirjassa on omat osionsa mitoituksesta, tarvittavista tarvikkeista, asentamisesta sekä ohjeita tarvikkeiden hankkimiseen. Onpa mukana seikkaperäiset tarjouspyyntöohjeet mökkisähkön hankkimisesta avaimet käteen -periaatteellakin.

 

Selkeyttä kirjaan tuo myös erinomaisesti toteutettu kuvitus. Kaaviot ovat ymmärrettäviä, ja paljolti valokuvista rakennettu kuvitus virkistää tekstiä entisestään. Vähän jäin kaipaamaan hintatietoja ja -vertailuja. Into Kustannuksen verkkosivulla olevassa kirjaesittelyssä sentään jonkinlaista osviittaa hinnoista annetaan. Toisaalta sähköyhtiöiden sivuilta löytyy verkkosähköliittymän hankkimishinnoista. Ja kyllä, aurinkosähkö vaikuttaa taloudellisesti kannattavalta hankkeelta. Hinnat ovat vielä rajusti laskeneet: kirjoittaja mainitsee eräässä lehtihaastattelussa aurinkosähkön asentamishintojen tulleen alas viidessä vuodessa noin 70 prosenttia!

 

Moitetta pitää antaa hieman kirjan nimen alaotsikosta: teos keskittyy niin selkeästi aurinkopaneeleihin, ettei tuulta olisi tarvinnut nimessä erikseen mainita. Tuulisähköä esitellään enemmänkin vertailun vuoksi. Syystäkin, sillä aurinkopaneeleilla tuotettu sähkö vaikuttaa kaikin tavoin parhaalta vaihtoehdolta.

 

Janne Käpylehto suunnittelee ja asentaa pienenergiaa hyödyntäviä järjestelmiä. Hän on ollut asiantuntijana useissa työryhmissä, ministeriöissä ja valiokunnissa. Hän myös luennoi ja pitää työpajoja aiheesta.

 

Janne Käpylehto: Mökille sähköt – auringosta & tuulesta. Into Kustannus 2014, 91 s.