Osta kirja edullisesti Rosebudin verkkokaupasta.

Viime vuonna ilmestynyt, tänä vuonna jo pokkarina saatava Trippi ihmemaahan on sekä tietoteos että viihdyttävää luettavaa. Tietokirjaksi sen tekee esimerkiksi aiheen oikeaoppinen rajaus: [O]len tässä kirjassa keskittynyt niihin kulttuuripiireihin, jotka tunnen, eli lähinnä arabialais-islamilaiseen ja länsimaiseen. Lisäksi kirjassa on kattava kirjallisuusluettelo ja henkilöhakemisto. Vaikkei tekstin sisällä olekaan viitenumerointia, on kirjallisuusluettelosta melko helposti löydettävissä teokset, joista tiedot ovat peräisin.

 

Viihdyttäväksi kirjan saa kirjoittajan kuiva sarkastinen huumori, jota hän alleviivaamatta viljelee pitkin kirjaa. Oman osansa saavat niin huumeiden puolustajat kuin vastustajatkin. Myös se, että huumeista ylipäätään kirjoitetaan kiihkottomasti, on varsin virkistävää.

 

Kirja käy läpi eri huumausaineet ja kulttuurit, alkaen arabimaista. Eniten kirja paneutuu länsimaiseen huumeiden käyttöön. Ensimmäisenä saapui oopiumi, suunnilleen 1700-luvun lopulla. Oopiumilla olikin tärkeimmän huumeen asema yli sadan vuoden ajan, aina 1900-luvun alkuun. Sitä käytettiin sekä lääketieteellisessä mielessä että viihdekäyttönä. Oopiumi oli laillista, ja rajoituskeinona oli pääasiassa sosiaalinen paheksunta. Oopiumia ei nähty juurikaan vaarallisena, vaan se oli pikemminkin yleislääke, jota käytettiin myös viihteenä. Suurimmat riskit olivat tahaton yliannostus ja riippuvuus. Historia osoittaa ettei riippuvuutta suinkaan kehittynyt kaikille. Vielä 1860-luvulla Iso-Britannia soti Kiinaa vastaan, jotta Kiina pysyisi avoimena oopiumkaupalle. Länsi taisteli vapaan kansainvälisen huumekaupan puolesta.

 

Hasis tuli länsimaihin 1800-luvun alussa, kun kanssakäyminen lähi-idän kulttuurien kanssa kasvoi. Hämeen-Anttila kuvaa hasiksen olevan selvemmin hallusinogeeninen kuin oopium, jonka vaikutus on pääasiassa rauhoittava. Sivumennen sanoen, tuntuu hieman erikoiselta tuo hasiksen vaikutus; kun aikoinaan sätkän tai pari poltin, en huomannut kyllä minkäänlaista hallusinogeenista vaikutusta. Hasis tuli samaa reittiä kuin oopiumkin, eli lääketieteen kautta. Englannissa hasis ei saanut läheskään sellaista laajojen piirien suosiota kuin oopium.

 

Oopiumin ja hasiksen lisäksi 1800-luku toi viihdekäyttöön esimerkiksi ilokaasun ja eetterin(!), jotka kuitenkin varsin pian siirtyivät ymmärrettävistä syistä pääasiassa lääketieteelliseen käyttöön. Aivan vuosisadan lopulla tuli kokaiini. Kirja kertaa, kuinka Sigmund Freudilla on erityinen osuus kokaiini käyttämisen historiassa. Hän julkaisi siitä tutkimuksen, joka perustui omasta pitkäaikaisesta käyttämisestä saatuihin positiivisiin kokemuksiin. Freudin kokaiinikokeiluista kertoessaan Hämeen-Anttila osoittaa viiltävänhumoristista sarkasmiaan: [V]uosien kokaiininkäyttö tuotti freudilaisen psykiatrian, jota tietysti nykyisin jotkut olisivat valmiit pitämään kokaiinin haittavaikutuksena...

 

Aavistuksen pitkästyttäväksi kirja käy, kun siinä kuvaillaan tärkeimpien huumekokemuksistaan kirjoittaneiden kirjailijoiden tekstejä. Ne ovat liioittelevaisuudessaan raskaita, mutta omalla tavallaan varmasti ajankuvaa vastaavia. Huumeet olivat viihdyttäviä, eivätkä sellaisia vitsauksia kuin viski ja gini. Paheksuntakin oli lähinnä sitä, että huumeiden käyttö tuotti iloa.

 

Uusin, 1900-luvun puolivälin jälkeinen huumekulttuuri jää valitettavan vähäiselle kirjassa. LSD on tietysti keskeisin uusista huumeista. Sekin edeltäjiensä tavoin oli alkuun täysin laillista. Se oli alkuun suosittu psyykenlääke. Vaihtoehtoina olivat usein LSD tai lobotomia. LSD oli muotilääke, jota useat julkisuuden henkilöt, mm. Sean Connery, käyttivät.

 

Huumevastainen lainsäädäntö alkoi ensimmäisen maailmansodan aikoihin. Aivan viimeisiin vuosiin saakka se on kiristymistään kiristynyt. Hämeen-Anttila kirjoittaa tiukasta lainsäädännöstä terävänäköisesti: Tiukkaa lainsäädäntöä on kokeiltu vuosisadan ajan ja tulokset ovat selvät: huumeiden käyttö on kasvanut, käytettävät aineet koventuneet ja käyttäjät ajautuneet yhä pahemmin yhteiskunnan ulkopuolelle. Kirjoittaja huomaa myös, kuinka 1960-luvulla koventunut huumeidenvastaisuus olikin enemmän rauhanliikettä ja Vietnamin sotaa vastustaneiden vastustamista, kuin varsinaista huumeidenkäytön vastustamista.

 

Hämeen-Anttila ei ehdota huumeiden ”laillistamista”, mutta huomauttaa samalla, että länsimaiden tuhoisin päihde, alkoholi, on sekin monin tavoin rajoitettua saatavuudeltaan. Ilmaan jää kysymys, mikseivät jotkut huumeiksi luokiteltavat voisi olla samalla tavoin rajallisesti sallittuja.

 

Yhden puutteen kirjasta löydän omakohtaisen havainnoinnin kautta: Hämeen-Anttila ei tuo esiin sitä, että nykypäivänä jopa Euroopan sisällä on eroja huumeiden laillisuudessa sekä viihde- että lääkekäytössä. Kukapa ei tietäisi Alankomaiden liberaalia politiikkaa kahviloineen kaikkineen. Itselle tuli yllätys muutama vuosi sitten, kun sain myrkytyksen suomalaisen omalääkärin neuvomasta annoksesta kivunlievittäjää, parasetamolia. Tämä sattui Pariisissa. Maksan pelastamisen lisäksi sikäläset lääkärit määräsivät heti kipuun vaaratonta morfiinia. Koska siellä sairaalassa käytettiin myös omia lääkkeitä, minun maatessani tipassa alaikäinen tyttäreni kävi pariisilaisapteekista hakemassa reseptilläni tymäkän määrän morfiinitabletteja. En tullut riippuvaiseksi.

 

Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka eivät ole täysin putkinäköisestä narkofobiasta päihtyneita. Kirja todella laajentaa tajuntaa.

 

Jaakko Hämeen-Anttila: Trippi ihmemaahan – Huumeiden kulttuurihistoria. Otava 2014, 237 s. (pokkari) Ensimmäinen painos: Otava 2014.