John le Carré – Tulenarka totuus

 

Olen aloittanut John le Carrén (oikeasti David Cornwell) vakoilujännäreiden lukemisen jo 80-luvulla, ja muistini mukaan olen lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa, yhteensä parikymmentä. Kuuluisimpia hänen teoksistaan ne, joissa pää- tai sivuhenkilöä on kylmän sodan ajan tiedusteluorganisaatiossa työskentelevä George Smiley. Tämän vuosituhannen kirjoista Uskollinen puutarhuri on päätynyt myös elokuvaksi. Muistaakseni vain yksi le Carrén kirjoista on ollut hieman pettymys, joten odotukset olivat korkealla, kun sain käsiini 2014 syksyllä ilmestyneen uutuusjännärin Tulenarka totuus.

 

John le Carré pystyi siirtymään kylmän sodan päätyttyä uuteen maailmanjärjestykseen kuin huomaamatta. Tämän vuosituhannen kirjat ovat olleet tiukan kriittisiä, mutta yhtä kaikki hienoja teoksia. Vuonna 1931 syntynyt kirjailija julkaisee uutuuden edelleen muutaman vuoden välein.

 

Tarina alkaa, kun väritön ministeriön virkamies Cristopher Probyn on saanut yllättävän ja huippusalaisen komennuksen Gibraltarille, ”brittiläiselle siirtomaakalliolle”. Hän osallistuu siellä huolella rakennettuun operaatioon, jonka tarkoitus on islamistiterroristi amerikkalaisille. Hyvin salaisesti. Virkamies toimii jonkinlaisena ministeriön asettamana valvojana operaatiolle. Valvojalle jää kuva, ettei kaikki ei mene oikein operaatiossa, mutta hän ei saa vahvistusta epäilyilleen.

 

Toisessa vaiheessa kuvaan astuu Tony Bell, joka on toiminut operaation hyväksyneen apulaisministerin yksityissihteerinä. Hän ei tiedä operaatiosta muuta kuin että sitä suunniteltiin. Täydellisestä vaikenemisesta johtuen Bell epäilee, että tapahtuma on ollut jonkinasteinen skandaali ministeriössä. Vuosien kuluttua hän yhyttää eläkkeelle jääneen ”Kit” Probynin, joka on edelleen tietämätön – ja puhumaton – siitä, mitä operaatiossa todella tapahtui. Operaation jälkeen on yllättäen edennyt urallaan pääsemällä lähettilääksi Karibialle, ja lisäksi saa läksiäislahjaksi aatelis-arvon.

 

Bell ja Probyn joutuvat painiskelemaan omatuntojensa kanssa: paljastaako operaatio, ja miten, vai vaietenko loppuelämäkseen. Paljastaminen vaarantaisi uran ja eläkepäivät – ja ehkä hengenkin. Operaatiossa mukana ollut, ja sen jälkeen mielenterveyden menettänyt sotilas tekee hyvin epäilyttävän itsemurhan juuri kun lupautunut kertomaan Probynille ja Bellille mitä operaatiossa todella tapahtui. Hienovaraisesti rakennettu jännitys tiivistyy ja kestää viimeiselle sivulle saakka.

 

John le Carrén kirjoitustyyliä voisi kuvata hienostuneeksi. Erityisen vaikutuksen tekee hänen tyylinsä kuvata keskusteluja sekä niiden painotuksia ja piilotettuja merkityksiä. Tekstissä tämä mahdollistuu korostuksia käyttämällä:

            ”Monet pitävät Crispiniä viehättävänä”, hän jatkoi hämmentyneen tuohtumuksen
            vallassa. ”Kaikenlaiset tyypit, kaiken aikaa”.

Kirjaa saa ja pitää lukea tarkasti, jotta sävytysten merkitykset välittyvät kunnolla ja täydellä vimmallaan.

 

Kaiken kaikkiaan Tulenarka totuus osoittaa vakoilukirjallisuuden suurnimen olevan edelleen voimissaan. Ei voi muuta kuin toivoa konkarille pitkää ikää ja luovuutta jatkossakin. John le Carrén kaltaisia kriittisiä ja osaavia kirjailijoita tarvitaan!

 

John le Carré: Tulenarka totuus (alkuteos Delicate Truth, suom. Anna Lönnroth), Tammi 2014, 316 s.