Komisario Koskinen panee parastaan!

Kun sain Seppo Jokisen toiseksi viimeisimmän Koskis-dekkarin luettua – varsin lyhyessä ajassa – jouduin puuskahtamaan itsekseni, että olipa hyvä! Uskoakseni olen kaikki Jokisen Koskis-dekkarit lukenut, minkäs sitä entiselle tamperelaisuudelleen voi. Mutta kyllä tämä 18. Vihan sukua on paras sarjan tähänastisista. Vähän myöhässä kun tämän arvioin, niin seuraavakin näkyy jo ilmestyneen. Kovasti odotan sen saamista käsiini.

 

Komisario Koskisen marraskuinen aamu alkaa valtavalla etäältä kuuluvalla räjähdysäänellä. Selviää, että räjähdys on tapahtunut Jyväskylän-radan varrella olevassa talossa, ja se on ollut niin kova, että samaan aikaan ohi kulkenut juna on suistunut kiskoiltaan. Henkilövahingoilta ei vältytä.

 

Heti alkaa spekulointi, oliko räjäytyksellä tarkoitus nimenomaan vahingoittaa junaa ja sen matkustajia, vai osuiko juna vain sattumalta paikalle. Paletti menee täysin sekaisin, kun räjähtäneen talon naapurista paljastuu julma veriteko.

 

Tutkintaan tulee mukaan Suojelupoliisin edustaja, koska sillä suunnalla on epäilyjä paikallisten nationalistien suuntaan, ja vähän muuallekin. Syntyy tavanomainen (ja ilmeisen todellista tilannetta muistuttava) valtasuhteiden peli. Supo ottaa tutkimuksen vetämisen omiin käsiinsä sen kummemmin perustelematta. Koskinen kuitenkin puolisalaa jatkaa ryhmänsä kanssa tutkimuksia, ja saakin paljon aikaan – Suposta huolimatta. Juttu ratkeaa, mutta sen motiivien selvittelyssä pitää mennä lähes sata vuotta taaksepäin, kansalaissodan aikoihin.

 

Koskinen ratkoo tapausta minulle tutuissa Vilppulan ja Mäntän maisemissa. En tiedä onko se lisäkimmoke kehua kirjaa. Toki Vilppulan rintaman, josta kirjassa on maininta ja joka oli sodan verisimpiä ja ratkaisevimpia, tietäminen kuuluu ihan yleissivistykseen. Sitä en osaa sanoa, tiesikö Seppo Jokinen kirjoittaessaan, miten juna ja kyseinen rataosuus (aikanaan Tampere-Haapamäki) liittyy kansalaissotaan. Sillä osuudella nimittäin sahasi Tampereen puolustajien panssarijuna käyden epätoivoista puolustustaisteluaan valkoisia joukkoja vastaan.

 

Vihan sukua -kirjaan mahtuu ihmeen kivuttomasti kaksi muutakin rikostapausta. Koskinen ihmistuntemuksellaan ratkaisee toisen niistä lukijan täysin yllättävällä tavalla. Siinä tulee enemmän mukaan yksityishenkilö Koskinen. Ei kuitenkaan rasittavuuteen saakka, mikä on vaivannut joitain Jokisen dekkareita.

 

Kun haluat vetävän, nopeasti luettavan, mutta sanomaltaan painavan dekkarin, valitse Vihan sukua.

 

Seppo Jokinen: Vihan sukua. CrimeTime 2013, 340 s.