Osta kirja Rosebudin verkkokaupasta

 

No jaa, taas ollaan hämmennyksen vallassa. Tuomas Kyrö on asiansa osaavana kirjailijana taikonut esiin jo neljännen Mielensäpahoittajan (niin, se kolmas oli nimeltään Miniä, ja sitä oli saatavana vain Kirjan ja ruusun päivänä -kaupanpäällisenä; jäänyt lukematta). Ja se jaksaa viehättää.

 

Mielensäpahoittaja on nyt ehtoopuolella. Vaimo on muistinsa menettäneenä hoitokodissa, ja päähenkilö käy häntä siellä syöttämässä. Ja suunnittelee omaa testamenttiaan (jossa tulee paha vastoinkäyminen, kun muste on kuivunut pulloon), muistokirjoitustaan ja rakentaa arkkuaan. Ollaan siis perimmäisten asioiden äärellä. Vakavaa huumoria.

 

Peruspoljentona on, kuten ennenkin, ajatus siitä että ennen kaikki oli paremmin. Ehkä jotain nykyäänkin on hyvin. Ehkä lättähatut (yleisnimitys nykynuorille – tosin sekin peräisin 60 vuoden takaa...) kuitenkin jotain osaavat, ainakin yksi, jonka Mielensäpahoittaja kelpuuttaa ihan voisi sanoa ystäväkseen.

 

Oikeastaan mielensäpahoittajissa minua viehättää kummallisen huumorin lisäksi Kyrön tapa jekkuilla sanajärjestyksellä ja sivu- tai seuraaviin lauseisiin säästetyllä huumorilla. On se virkistävää: Kyllä enemmän epäilen, tarvitseeko kukaan... - - Kahvia join riittävän monta kupillista, koska ikinä ei tiedä milloin saa seuraavan kerran. Semmoinen jäi sota-ajoilta tavaksi, silloin kahvitauko venähti vähän yli neljään vuoteen.

 

Hauska kirja, mutta ei kuoliaaksi naurattaja. Kannattaa lukea. Ja minä en mikään neuvoja ole, mutta kannattaisiko Kyrön laittaa Mielensäpahoittaja jo hautaan, tai ainakin tauolle. Paraskin vitsi voi kulua.

 

 

Tuomas Kyrö: Iloisia aikoja, Mielensäpahoittaja. WSOY 2014, s. 248 s.