Osta kirja Rosebudista, vain 19,00 €

 

”En pysty tekemään sellaisia kirjoja, joihin luonteettomat pökkelöt putoavat kuin tyhjästä ammuskelemaan ja käskyjä jakamaan”, toteaa historioitsija Teemu Keskisarja teoksensa Tolvajärven jälkeen - suurtaistelun ihmisten historia johdannossa. Samaisessa johdannossa tekijä kertoo teoksensa olevan paljon velkaa mänttäläiselle duunarille Kunto Ruokolaiselle, joka harrastelijahistorioitsijana keräsi valtavat määrät suullista ja kirjallista sotahistoriaa, jota voisi kutsua mikrohistoriaksi.

 

Vuoden 1939 joulukuun 12. päivänä käyty Tolvajärven taistelu oli yksi merkittävimmistä talvisodan taisteluista. Sillä oli kahdentasoinen strateginen merkitys: Ensinnäkin se pysäytti Laatokan pohjoispuolella nopeasti edenneet Neuvostoliiton joukot niin, etteivät ne päässeet muodostamaan uhkaa Kannaksen selustaan. Toisekseen se oli moraalin kannalta olennaisen tärkeä. Vihollinen oli edennyt kaikkialla ja marsalkka Mannerheim tiesi, että taistelumoraalin täydellisen luhistumisen estämiseksi niin sotilaiden kuin siviilien joukossa tarvittiin näyttävää voittoa. Myös ulkovallat olivat siinä käsityksessä, että Suomi luhistuu tuota pikaa.

 

Vihollisen eteneminen päätettiin pysäyttää siis Tolvajärvelle. Operaatiota johtamaan Mannerheim valitsi eversti Paavo Talvelan rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari. Taistelevan suomalaisryhmittymän ytimen muodosti Mäntän seudulta, muualta Pohjois-Hämeestä ja mm. Keuruulta koottu Jalkaväkirykmentti 16.

 

En ole vähääkään sotataidon tuntija, mutta kuvausten perusteella Tolvajärven taistelu vaikuttaa ennen muuta uhkarohkealta ja jopa hölmöltä. Suomalaiset tekivät rintamahyökkäyksen lumen peittämän salmen yli jyrkkään harjurinteeseen ja sen laelle, päin linnoitettuja asemia ja massiivista ylivoimaa. Talvelan sanoin ”uljas frontaalihyökkäys” kuitenkin onnistui, vihollisdivisioona lyötiin hengiltä, haavoittuneiksi ja pakosalle. Lopputulema oli se, että yksi talvisodan legendoista – jota propaganda vielä kirkasti – oli syntynyt.

 

Samalla Talvelasta ja Pajarista tuli historian tunnetuimpia suomalaisia sotapäälliköitä. Kumpikin palkittiin myöhemmin Mannerheim-ristillä, Pajari peräti kahdella, joista jälkimmäisen hän sai Lapin sodan uhkarohkean Tornion maihinnousun ansiosta. (Kerrotaan muuten, että Talvela tulistui, kun Mannerheim antoi ensimmäisen ristin panssarikomentaja Ruben Lagusille: ”Kun se ryssä-perkele antoi ensimmäisen Mannerheim-ristin hurri-saatanalle”, kerrotaan hänen vaahdonneen. No, Mannerhei-risti numero 2 osui sitten Talvelalle itselleen.)

 

Tolvajärven jälkeen ansiot eivät löydy varsinaisesti taistelukuvauksista tai selostuksista joukkojen liikkeistä, vaikkei niissäkään moittimista juuri ole. Suurimmat ansiot löytyvät kerättyjen muistelmien pienistä – monet viimeisistä – sanoista. Kirjassa siteerataan niin rivimiesten kuin komentajienkin sanomisia ja kirjoituksia niin, että sodasta saa aivan toisenlaisen kuvan kuin yleensä sotakirjoista. Yhden operaation yhteydessä siteerataan Talvelan tuntemuksia: ”Elin aamuyön äärettömissä tuskissa, koska oletin Pajarin osastoineen tuhoutuneen täysin.” Eräs tamperelainen vänrikki puolestaan kirjoittaa kotiin, että ”kaikki olivat innostuneita, kaikkien silmät kiiltävät kuin pihkainen oksa seinässä innostuksesta, että vain saisivat taistella.” ”Hänellä ja monilla muilla pihkankiiltävillä oli elinaikaa enää muutama tunti”, jatkaa Keskisarja lakonisesti.

 

Myös Keskisarjan oma kielenkäyttö poikkeaa lukemistani sotakirjoista. Harvemmin komentajien tunteita kuvataan kuten hän kertoessaan esimerkiksi kuinka "Pajaria vitutti hyvin voimakkaasti". Myös komentajien terveysongelmat kuvaillaan – Pajarilla heikko kuulo ja sydänvaivat, Talvelalla mm. selkää kiusaama nivelreumatismi.

 

Teos käy läpi myös tapahtumia ennen ja jälkeen Tolvajärven. Niissä käydään läpi toisaalta Pajarin ja Talvelan vaiheita sisällissodan valkoisina päällikköinä ja Aunuksen retkeläisinä. Toiselta puolelta kerrotaan rivimiesten taustoista, joista löytyi punaorpoja, joiden vanhemmat olivat kuolleet valkoisten terrorin uhreina, mutta jotka taistelivat talvisodassa. Vaikka he lähtiessä saattoivat todeta, ”Täytyy mennä, täytyy lähteä niitä pyöveleitä puolustamaan”, lähtivät he yksissä tuumin, ja taistelivat urheasti.

 

Sodan jälkeen Pajarilla oli vaikeuksia sopeutua rauhantilaan. Keskisarjan kuvauksesta tulee saa käsityksen, että hän eli sodasta ja taisteluista. Pajari kuolikin muutama vuosi sodan jälkeen, vuonna 1949. Talvela sen sijaan kävi itsetutkiskeluja: ”Tolvajärven sankarit vainoavat minua. Olen lähettänyt tuhansia miehiä kuolemaan. Joudunko minä helvettiin?” Riviveteraanit jatkoivat työtään tehtailla, ja paljolti vaikenivat Tolvajärvestä ja molemmista sodista.

 

Vaikka Keskisarjan kerrontatyyli on tosiaan nykykielinen ja muutenkin omanlaisensa, on hän kirjannut viitteet tunnontarkasti ja ammattimaisesti. Lukemisen sujumista ne eivät haittaa. Tämä kirja kannattaa lukea myös niiden, jotka eivät kuvittelisikaan sotakirjaan tarttuvansa.

 

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Siltala 2014, 303 s.