Luupuisto on Jarkko Sipilän neljästoista Takamäki-dekkari. Kirjat ovat ilmestyneet vuodesta 2001 lähtien, yksi joka vuosi. Melkoista kurinalaisuutta mieheltä, joka tekee uutisia päivätyönään, ja on julkaissut myös muita kuin Takamäki-dekkareita. Ai niin, selvyyden vuoksi: Takamäki on kirjojen päähenkilö, Helsingin poliisin väkivaltarikostutkinnan toimintalinjan – eli tuttavallisemmin murharyhmän – vetäjä, komisario Kari Takamäki.

 

Tarina, mahdollisimman vähäisin juonipaljastuksin, menee seuraavasti: Sienestäjä löytää Keskuspuistosta ihmisen luun. Kun oikeuslääkäri vielä vahvistaa, että luu on hakattu irti muusta ruumissta, aloittaa murharyhmä tutkinnan. Aluksi tutkinta on hyvin haparoivaa ja menestys heikkoa. Vähitellen juttu alkaa aueta, mutta siihen tarvitaan reissaamista Itä-Suomea myöten. Ratkaisuun liittyy yllätyksellisyyttä riittämiin.

 

Muistinvaraisesti arvelen, että Luupuistossa on Takamäen osuus reilusti vähäisempi kuin kirjoissa keskimäärin. Ison osan vie tiedustelumies Suhonen, joka paitsi hoitaa kuin lonkalta isoja keissejä, joutuu pohtimaan omaa uraansa poliisityön sääntöjen muuttuessa. Suhosen tilanteissa kirjassa näkyy Aarnion juttu, mielestäni varsin selvästi. Toivottavasti suhtautuminen syyttäjään ei ole kirjailijan kannanotto Aarnio-keissiin.

 

Realismi ja asiantuntijuus paistavat tästäkin kirjasta läpi. Tai ehkä 100 kilon piritakavarikko tai kuntonyrkkeily Suhosen ”kuntonyrkkeily” yllätysvastustajan kanssa olivat vähän niillä rajoilla.

 

Tällä kertaa löysin Sipilän kirjasta poikkeuksellisesti myös nillitettävää: Tuntuu kuin kirjoittaja kirjan hahmojen kautta ottaisi itse kantaa siihen, että esimerkiksi kosto olisi joissain tapauksissa jopa sallittu rangaistus. Mene tiedä, toivottavasti arveluni on väärä; arvostan Sipilää kirjoittaja suuresti. Jollain tavoin tuo kuitenkin toi hapuilevan, persumaisen kosiskelevan otteen koko kirjaan. Toivottavasti tämä on ohimenevää.

 

Jarkko Sipilä: Luupuisto. Crime Time 2014, 251 s.