Osta kirja mukavasti Rosebudin verkkokaupasta!

 

Minulle ruotsalainen dekkari tarkoitti pitkään Maj Sjövallin ja Per Wahlöön 1960-70-luvuilla aloittamaa genreä, jossa dekkareihin tuotiin mukaan syvä yhteiskunnallinen ulottuvuus. Martin Beck -dekkarit olivat loistavia, ja varsin käänteentekeviä lajityyppinä. Sittemmin Ruotsi on suorastaan pursunut laadukkaita dekkarikirjailijoita, joiden pohjalla on edelleen Sjöwall-Wahlöön perinne.

 

Sitten tuli Jens Lapidus. (Ja tuli myös Stieg Larsson, mutta se on toinen juttu.) Hän ei tyytynytkään kirjoittamaan vain sosiaalidemokraattista, pohdiskelevaa dekkaria, vaan hylkäsi perinteen ja alkoi kirjoittaa rikoksista toisella tavalla. Uudet rikolliset eivät ajaudukaan rikolliseen maailmaan, vaan jotkut suorastaan pyrkivät sinne.

 

Lapidus kirjoitti Stockholm noir -trilogian, jonka ensimmäinen osa Rahalla saa julkaistiin suomeksi 2008. Ruotsissa suoraan huipulle päätynyt esikoisdekkari menestyi vain kohtuullisesti Suomessa, vasta toinen ja kolmas osa, sekä elokuva, nostivat Jens Lapiduksen myyntilistoille myös meillä.

 

Lapiduksen rikosasianajajatausta tuo hänelle asiantuntemusta rikollisten maailmaan. Tämä näkyy kirjoissa vakuuttavasti. Samoin näkyy hänen huomaamansa, 1990-luvun lopussa alkanut muutos ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Itse hän kuvaa muutosta vuoden takaisessa Hesarin haastattelussa näin:

 

Ruotsissa oli pitkään vallinnut Janten laki: kukaan ei saanut kuvitella olevansa mitään. Äkkiä rikkaat alkoivat ekshibitionistisesti esitellä rahojaan. Ja perässä seurasivat wanna be -rikkaat, jotka saattoivat kituuttaa kolme kuukautta roskaduunissa päästäkseen ajamaan yhden illan limusiinilla. http://www.hs.fi/sunnuntai/a1392441252828

 

Vip-huone kuvaa edeltäjiensä tavoin tuota muuttunutta Ruotsia. Vankilassa pitkää tuomiota istunut Teddy vapautuu, ja yrittää pysyä pois vanhasta maailmastaan. Toinen päähenkilö on nuori liikejuristi Emelie. Heidän maailmansa eivät vanhassa Ruotsissa olisi luultavasti leikanneet, mutta muuttuneessa Ruotsissa heidän tapaamisensa vaikuttaa jopa luontevalta.

 

Tarina kiertyy ihmiskaappauksen ympärille. Yksi etuoikeutetun – ravintoloiden vip-huoneisiin oikeutetun – yläluokan nuorista leijonista kaapataan, ja hänestä vaaditaan lunnaita. Perhe yrittää pelastaa hänet ilman poliisin apua, koska kaappaajat uhkaavat tappaa uhrin, jos poliisille kerrotaan. Edes salainen yhteistyö ei ole mahdollista, koska poliisin pelätään vuotavan kuin seula keltaisen lehdistön suuntaan.

 

Operaatio on äärimmäisen mutkikas, ja Emelien lakiasiain toimiston palkkaama Teddy joutuu – vastoin itselleen antamiaan lupauksia – kasvokkain entisen elämänsä kanssa. Lapidukselle tyypillisesti ihmiset ja asiat eivät ole mustavalkoisia, vaan väliin mahtuu harmaan sävyjä. Äärimmäinen tilanne avaa niin yläluokan kuin Teddyn ja hänen läheistensä kulisseja. Viattomia ja vilpittömiä ei juuri löydy.

 

Kirjan limittäiset juonirakennelmat toimivat, ja teos etenee jouhevasti. Vaikka rinnakkaiset juonet marssittavat näyttämölle paljon henkilöitä, lukijalla ei ole vaikeuksia pysyä mukana. Yllättävä loppuratkaisu on kirsikkana kirjan kakussa.

 

Emelien ja Teddyn taustat ja maailmat ovat niin erilaiset, että yhteistyö on välillä hyvinkin vaikeata. Mutta se on yhteistyötä kuitenkin – ja on lupa toivoa, ettei Vip-huone jää ainoaksi dekkariksi, jossa nämä henkilöt esiintyvät.

 

Jens Lapidus: Vip-huone  (Alkuteos Vip-rummet, suom. Jaana Nikula). Like 2014, 407 s.