Osta kirja Rosebudin verkkokaupasta

 

Täältä lännestä katsoen vaikuttaa Vladimir Putinin 80% hipova suosio käsittämättömältä. Toimittaja ja pitkän linjan Venäjän-tuntija Kalle Kniivilä selvittää tuoreessa kirjassaan, mitä on suosion takana. Miksi Putin, jonka manööverit ovat tehneet hänestä lännessä melkein komediahahmon, on niin suosittu Venäjällä? Viimeinen puoli vuotta on pelottavasti näyttänyt, että tämä tahoton komiikka saattaa johtaa tragediaan, suureen maailmanpaloon. Ja Putinin suosio senkun pysyy, jopa kasvaa.

 

Kniivilä haastatteli venäläisiä, jotka muodostavat tämän Putinia tukevan suuren, hiljaisen enemmistön. Erittäin suositeltavaa luettavaa!

 

Useimmat minun tuttuni kannattavat Putinia, se on selvä juttu. Jos joku vastustaa, niin en minä ole siitä kuullut. Vaikka emme me sellaisista juttele, meillä on paljon muutakin puhuttavaa. Näin toteaa eläkeläinen lähetä Moskovaa. Tästä ilmenee kaksi oleellista asiaa: kannatuksen itsestäänselvyys, ja se ettei asia ole oikeastaan kovin tärkeä.

 

Kuinka Putin on päässyt tähän asemaan? Kirja tuo useita, lukemisen jälkeen loogiselta tuntuvia syitä. Tärkeimmät lienevät vakaus ja käytännössä koko Putinin kauden jatkunut elintason nousu. Vastaavaa nousua ei ole nähty Venäjänmaalla sataan vuoteen. Onko Putin sitten poikkeuksellisen taitava talousmies, vai kuinka tuollainen nousu on ollut mahdollinen? Selitys ei taida olla entisen KGB-miehen talousosaamisessa vaan öljyn maailmanmarkkinahinnan kehityksessä. Öljyn hinta on noussut Putinin valtaantulosta lähtien rajusti. Hänellä kävi sen suhteen satumainen tuuri. Vain 2008-2009 oli muutamien kuukausien notkahdus, jonka öljyn ja kaasun suurtuottaja kesti helposti. Arvion lopussa on pidemmän aikavälin kuvaaja öljyn hinnasta. Sitä kannattaa katsoa. (Taulukko katkeaa vuoteen 2007, mutta öljyn barrelihinta on pysynyt korkealla, ja tänä päivänä se on n. 100 dollaria.)

 

Osa Putinin suosion syistä ankkuroituu Neuvostoliiton aikaan. (Nuoremmat lukijat huom! Neuvostoliitto (1917-1991) oli kommunistinen järjestelmä, johon kuului Venäjän lisäksi lukuisia muita neuvostotasavaltoja, mm. kaikki nykyiset Baltian maat.) Neuvostoliiton talous kasvoi 1970-luvun ja huipentui suunnilleen Moskovan olympialaisten aikoihin vuonna 1980. Tuolloin Neuvostoliiton johtaja Leonid Breznev alkoi hapertua ja olla 1964 alkaneen valtakautensa lopuilla. Häntä seurasi kaksi lyhytaikaista johtajaa, ja sitten tuli Mihail Gorbatsov, Neuvostoliiton viimeinen johtaja. Hän toi avoimuutta, perestroikan ja glasnostin; liberaalimman, inhimillisemmän sosialismin. Tai olisi halunnut tuoda. Mutta juuri hänen kautensa alussa tapahtunut öljynhinnan historiallinen romahdus romutti nämä suunnitelmat. Gorbatsov jäi historiaan miehenä, joka oli suosittu vain Neuvostoliiton ulkopuolella, lännessä. Maa oli lähes kaaoksessa, vaikkei se ulos siltä näyttänytkään.

 

Katastrofi jatkui, kun valtaan Venäjällä tuli lähes verettömän vallankumouksen sankari, Boris Jeltsin. Öljyn hinta pysyi alhaalla koko 1990-luvun, eikä öljy- ja kaasutuloista tullut pelastajaa Jeltsinille. Lisäksi hänen sopimaton juopottelunsa herätti paheksuntaa venäläisten keskuudessa. Kaaos oli ja pysyi, ja kansa kaipasi muutosta. Vuoden 1998 Venäjän talouden lopullinen romahdus oli jonkinlainen viimeinen pisara. Jeltsin siirsi vallan itse valitsemalleen seuraajalle, pääministeri Putinille, vuonna 1999.

 

Kaoottisten ja suurvalta-Venäjää nöyryyttävien Gorbatsovin ja Jeltsinin kausien jälkeen kansa kaipasi vakautta, rahaa ja ruokaa. Ja näitä Putin tarjosi, öljynhinnan kaksin-seitsenkertaistumisen suosiollisella avustuksella. Neuvostoliittoon ei kuitenkaan palattu, vaan jatkettiin villin kapitalismin tiellä. Putinin kuristusote oli alkuun enemmän sisä- kuin ulkopoliittisesti uhkaavaa. Tämän saivat kokea ne 90-luvun kaaoksessa omaisuutensa kahmineet oligarkit, jotka eivät vannoneet uskollisuuttaan Putinille. Näkyvimmin tämän sai kokea Mihail Hodorkovski, joka joutui käytännössä määräämättömäksi ajaksi vankileirille. Tuskin Hodorkovski muita pahempi oli, mutta Putin iski hänessä kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Yhtäältä hän antoi muille oligarkeille varoituksen pitkästä käsivarrestaan, toisaalta hän näytti kansalle pystyvänsä pitämään jopa vihatut oligarkit kurissa. Hodorkovskin vapauttaminen viime joulukuussa lienee ollut jonkinlainen bysanttilainen ele, sopivasti Sotshin olympiakisojen alla.

 

Talouden ja vakauden lisäksi Putin osaa kutitella venäläisten isänmaallista sydäntä. Apuna tässä on tiedotusvälineet, jotka Kreml on hiljalleen napannut lähes täysin hallintaansa. Länsimaista kuulijaa naurattava propagandistinen potaska menee kokolailla täysin läpi. Kansalle uskotellaan, että lähes kaikkien Venäjän ongelmien takana ovat sitä vastaan juonittelevat muut-, erityisesti länsimaat ja entisen Neuvostoliiton maat, kuten Georgia ja Ukraina. Tämä meistä katsoen vainoharhainen ajattelu (mm. länsimaisten hyväntekeväisyysjärjestöjen nimeäminen ulkomaisiksi agenteiksi) on venäläistä totuutta, ja lujittaa Putinin valtaa. Sopivat sodat vielä lujittavat kannatusta, kuten Krimin valtaamisen aiheuttama kannatuspiikki osoitti.

 

Mutta ovatko aivan kaikki venäläiset sitten länsimaalaisittain katsottuina sokeita Putinin tsaristiselle toiminnalle? Eivät ole, toteaa Kniivilän kirja. On tietysti olemassa oppositio, johon kuuluvat ne, joille sananvapaus on tärkeä arvo, ja jotka kunnioittavat ihmisoikeuksia ja suvaitsevaisuutta. Ja jotka eivät näe muita maita vain uhkana Venäjälle. Ongelma on siinä, että vaikka he katselevat naureskellen Kremlin kömpelöä propagandaa, heitä on liian vähän – ja heitä ei kiinnosta lähteä taisteluun. Mieluummin he muuttavat ulkomaille asumaan. Lisäksi Putin on tietysti huomannut tuon opposition. Eikä hän yritäkään enää kääntää sitä puolelleen, vaan on selvästi siirtynyt kosiskelemaan nimenomaan vanhoillisinta ja ehkä tietämättömintä kansanosaa entistäkin lipevämmin. Ja saanut siihen myös Venäjän omalaatuisen ortodoksisen kirkon mukaan.

 

Mitkä ovat Venäjän vaihtoehdot tulevaisuudessa? Pietarin eurooppalaisen yliopiston professori Vladimir Gelman listaa neljä päävaihtoehtoa:

 

1. Mikään ei muutu, kehitys lamaantuu.

2. Kuria kiristetään entisestään.

3. Valtakoneisto romahtaa.

4. Hiipivä demokratisointi

 

Näistä todennäköisimpänä Gelman pitää lahomaista. Mikään järjestelmä ei kestä ikuisesti. Järjestelmä voi korruptoitua vielä nykyisestäänkin, niin pahaksi, ettei se enää kerta kaikkiaan toimi. Tai öljystä ja kaasusta saatavat tulot voivat tipahtaa dramaattisesti, jolloin vakaus ja toimeentulo katoavat ja kansan tyytymättömyys kaataa järjestelmän. Tai jo nyt paljolti ulkomailla asuvat oligarkit onnistuvat terminoimaan omaisuutensa Putinin ulottumattomiin, ja yksinkertaisesti vetävät tukensa häneltä.

 

Myös kaikki muut Gelmanin luettelemat mahdollisuudet tulevat kysymykseen. Tai sitten ei mikään niistä. Venäjä on toista maata.

 

Kaikestaan Kniivilän kirja on loistava kirjoitus nyky-Venäjästä. Parasta mitä olen lukenut. Kannattaa siis lukea, se todella avaa silmiä. Vaikka sitä lukiessa joutuukin ajoittain melkoisen toivottomuuden valtaan.

 

 

Kalle Kniivilä: Putinin väkeä. Into Kustannus 2014. 240 s.