vedenviem%C3%A4%C3%A4-normal.jpg

Osta kirja Rosebudin verkkokaupasta!

Mikael Niemi, poliisin poika Pajalasta, Vittulajänkän kylästä, on siirtänyt uusimman suomennetun romaaninsa tapahtumat Perämeren rannikon tuntumaan, Luulajaan ja Luulajajokeen. On ollut ennätyssateinen syksy, ja joki alkaa tulvia yli äyräidensä. Patojen takana on valtavat vesimassat, padot alkavat murtua yksi toisensa jälkeen. Vesi on alkuvoimainen ja tuossa voimassaan käsittämätön. (Niemi kävi viime vuonna promoamassa kirjaansa, ja kertoi että on tehty laskelmia siitä, jos pato todella murtuisi. Silloin veden voima olisi – niin, käsittämätön).

 

Alussa lukijaa piinataan sillä, että osa joenvarren ihmisistä ei osaa ottaa syntynyttä vaaratilannetta lainkaan tosissaan. Lisäksi alkaa arpominen sillä, kuinka paljon (vai mitään) saa omaisuudesta pelastettua. Ihmisistä tulee luovuttajia, taistelijoita, pettureita – äärimmäinen tilanne saa ihmisten syvimmän olemuksen pintaan. Ja kaikkialla on kaikennielevä vesimassa.

 

Vaikka tämä on mielestäni hyvä ja luettava kirja, en osaa pitää sitä romaanina. Henkilöt ja heidän tarinansa ovat, varmasti ihan tarkoituksellisesti, erillisiä. Jonkun puuttuminen tai lisääminen ei häiritsisi tarinan kulkua. Yhtenäinen kirja kuitenkin on. Siitä pitää huolen vesi. Taas kerran joudun naputtamisosaston arvioon tuomaan nimen suomennoksen takia. Hitto vie, Fallvatten viittaa juuri vesivoimalaitoksiin ja padottuun veteen. Veden viemää tuo taas mieleen vain ja ainoastaan Tuulen viemää. Ja se on vähän eri asia.

 

Anekdoottina kerrottakoon, että itselläni on huono omatunto kun vilkaisen tätä kirjaa: Olin hankkinut alkukielisen kirjan kohta sen ilmestyttyä, ja lupasin Mikaelille viime vuonna, että myös luen sen ruotsiksi. Ei ole vielä tapahtunut. Lupaus täytyy silti pitää, kylmä hiki kohoaa...

 

Mikael Niemi: Veden viemää (Fallvatten, suom. Jaana Nikula). Like 2013, 298 s.
mikael%20kuva-normal.jpg
Mikael Niemi Otavan kirjamyymälässä Iida Simeksen haastateltavana vuonna 2013.