Joni Skiftesvik on pitkän linjan kirjailijoitamme. Ihan sieltä taitavimmasta, joskaan ei ihan myydyimmästä päästä: Nytkin käsissä oleva muistelmateos Valkoinen Toyota vei vaimoni käväisi, mutta vain käväisi, myyntilistoilla saatuaan helmikuussa Runeberg-palkinnon. Edellistä novellikokoelmaa eikä romaania listoilla näkynyt. Ihmettelen kyllä asiaa, sillä Skiftesvikiltä on ilmestynyt lähes kolmekymmentä novellia tai romaania, ja lisäksi valtava määrä muita kirjallisia tuotoksia. Ja ainakin lukemani ovat olleet laadukasta tavaraa.

Joni Skiftesvikin esikoisteos oli vuonna 1983 ilmestynyt novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja, sai heti hyvän vastaanoton, ja palkittiin J.H. Erkon palkinnolla. Sitä seurasi romaani Pystyyn haudattu, joka oli kisaamassa ensimmäisestä Finlandia-palkinnosta vuonna 1984.

Valkoinen Toyota vei vaimoni on siis muistelmateos tai omaelämäkerta – tai Elämänkuvia, kuten sen alaotsikko kertoo. Ajallisesti liikutaan vuodessa 2011, kirjailijan itsensä ollessa vakavasti sairaana, ja vaimon sydämensiirtoleikkauksessa. Muisteluissa liikutaan välillä ajassa ennen kirjailijan syntymää, välillä hänen lapsuudessaan, nuoruudessaan ja välillä nuorena perheellisenä. Teksti luiskahtaa muistoihin ja takaisin nykyaikaan vaivattomasti, kuin huomaamatta.

Yleisarvioksi lainaan Runeberg-palkinnon myöntämisperusteita, koska ne ovat niin osuvia: "Harvassa ovat ne kirjailijat, joiden tekstin maun tuntee, muistaa ja tunnistaa, kun sitä on kerran päässyt maistamaan". "Tästä syystä Skiftesvik on kertojana ohittamaton." Pätevästi sanottu.

En ole mikään novellien suurkuluttaja, mutta Skiftesvikin kokoelmia olen lukenut useampia. Yksittäisistä novelleista mieleenpainuvin ja edelleen muistissa oleva on edellä mainitun esikoisteoksen niminovelli Puhalluskukkapoika ja Taivaankorjaaja, jossa kertomuksen lapset pojat löydetään hukkuneina leikkiensä päätteeksi. Tässä omaelämäkerrassaan kirjailija kertoo saaneensa nimen kokoelmalle lapsiltaan. Samoin kirjassa kerrotaan, että tosielämässä kirjailijan poika kuolee hukkumalla leikkiensä päätteeksi. Tämä on tapahtunut pari vuotta novellikokoelman ilmestymisen jälkeen. Tuollaista suunnattoman surullista sattumusta on vaikea käsittää ja uskoa todeksi.

Huolimatta omaelämäkerran mukanaan kantaman surumielisyyden, on siinä paljon valoisaa pohtimista, ja eväitä alati vähenevien päivin merkityksen löytämiseen. Ja sieltä täältä pilkahtaa Skiftesvikin teksteille tyypillinen omintakeinen humoristisuus.

Joni Skiftesvik: Valkoinen Toyota vei vaimoni. WSOY 2014, 246 s.

”En pysty tekemään sellaisia kirjoja, joihin luonteettomat pökkelöt putoavat kuin tyhjästä ammuskelemaan ja käskyjä jakamaan”, toteaa historioitsija Teemu Keskisarja teoksensa Tolvajärven jälkeen - suurtaistelun ihmisten historia johdannossa. Samaisessa johdannossa tekijä kertoo teoksensa olevan paljon velkaa mänttäläiselle duunarille Kunto Ruokolaiselle, joka harrastelijahistorioitsijana keräsi valtavat määrät suullista ja kirjallista sotahistoriaa, jota voisi kutsua mikrohistoriaksi.

Vuoden 1939 joulukuun 12. päivänä käyty Tolvajärven taistelu oli yksi merkittävimmistä talvisodan taisteluista. Sillä oli kahdentasoinen strateginen merkitys: Ensinnäkin se pysäytti Laatokan pohjoispuolella nopeasti edenneet Neuvostoliiton joukot niin, etteivät ne päässeet muodostamaan uhkaa Kannaksen selustaan. Toisekseen se oli moraalin kannalta olennaisen tärkeä. Vihollinen oli edennyt kaikkialla ja marsalkka Mannerheim tiesi, että taistelumoraalin täydellisen luhistumisen estämiseksi niin sotilaiden kuin siviilien joukossa tarvittiin näyttävää voittoa. Myös ulkovallat olivat siinä käsityksessä, että Suomi luhistuu tuota pikaa.

Vihollisen eteneminen päätettiin pysäyttää siis Tolvajärvelle. Operaatiota johtamaan Mannerheim valitsi eversti Paavo Talvelan rintamakomentajanaan everstiluutnantti Aaro Pajari. Taistelevan suomalaisryhmittymän ytimen muodosti Mäntän seudulta, muualta Pohjois-Hämeestä ja mm. Keuruulta koottu Jalkaväkirykmentti 16.

En ole vähääkään sotataidon tuntija, mutta kuvausten perusteella Tolvajärven taistelu vaikuttaa ennen muuta uhkarohkealta ja jopa hölmöltä. Suomalaiset tekivät rintamahyökkäyksen lumen peittämän salmen yli jyrkkään harjurinteeseen ja sen laelle, päin linnoitettuja asemia ja massiivista ylivoimaa. Talvelan sanoin ”uljas frontaalihyökkäys” kuitenkin onnistui, vihollisdivisioona lyötiin hengiltä, haavoittuneiksi ja pakosalle. Lopputulema oli se, että yksi talvisodan legendoista – jota propaganda vielä kirkasti – oli syntynyt.

Samalla Talvelasta ja Pajarista tuli historian tunnetuimpia suomalaisia sotapäälliköitä. Kumpikin palkittiin myöhemmin Mannerheim-ristillä, Pajari peräti kahdella, joista jälkimmäisen hän sai Lapin sodan uhkarohkean Tornion maihinnousun ansiosta. (Kerrotaan muuten, että Talvela tulistui, kun Mannerheim antoi ensimmäisen ristin panssarikomentaja Ruben Lagusille: ”Kun se ryssä-perkele antoi ensimmäisen Mannerheim-ristin hurri-saatanalle”, kerrotaan hänen vaahdonneen. No, Mannerhei-risti numero 2 osui sitten Talvelalle itselleen.)

Tolvajärven jälkeen ansiot eivät löydy varsinaisesti taistelukuvauksista tai selostuksista joukkojen liikkeistä, vaikkei niissäkään moittimista juuri ole. Suurimmat ansiot löytyvät kerättyjen muistelmien pienistä – monet viimeisistä – sanoista. Kirjassa siteerataan niin rivimiesten kuin komentajienkin sanomisia ja kirjoituksia niin, että sodasta saa aivan toisenlaisen kuvan kuin yleensä sotakirjoista. Yhden operaation yhteydessä siteerataan Talvelan tuntemuksia: ”Elin aamuyön äärettömissä tuskissa, koska oletin Pajarin osastoineen tuhoutuneen täysin.” Eräs tamperelainen vänrikki puolestaan kirjoittaa kotiin, että ”kaikki olivat innostuneita, kaikkien silmät kiiltävät kuin pihkainen oksa seinässä innostuksesta, että vain saisivat taistella.” ”Hänellä ja monilla muilla pihkankiiltävillä oli elinaikaa enää muutama tunti”, jatkaa Keskisarja lakonisesti.

Myös Keskisarjan oma kielenkäyttö poikkeaa lukemistani sotakirjoista. Harvemmin komentajien tunteita kuvataan kuten hän kertoessaan esimerkiksi kuinka "Pajaria vitutti hyvin voimakkaasti". Myös komentajien terveysongelmat kuvaillaan – Pajarilla heikko kuulo ja sydänvaivat, Talvelalla mm. selkää kiusaama nivelreumatismi.

Teos käy läpi myös tapahtumia ennen ja jälkeen Tolvajärven. Niissä käydään läpi toisaalta Pajarin ja Talvelan vaiheita sisällissodan valkoisina päällikköinä ja Aunuksen retkeläisinä. Toiselta puolelta kerrotaan rivimiesten taustoista, joista löytyi punaorpoja, joiden vanhemmat olivat kuolleet valkoisten terrorin uhreina, mutta jotka taistelivat talvisodassa. Vaikka he lähtiessä saattoivat todeta, ”Täytyy mennä, täytyy lähteä niitä pyöveleitä puolustamaan”, lähtivät he yksissä tuumin, ja taistelivat urheasti.

Sodan jälkeen Pajarilla oli vaikeuksia sopeutua rauhantilaan. Keskisarjan kuvauksesta tulee saa käsityksen, että hän eli sodasta ja taisteluista. Pajari kuolikin muutama vuosi sodan jälkeen, vuonna 1949. Talvela sen sijaan kävi itsetutkiskeluja: ”Tolvajärven sankarit vainoavat minua. Olen lähettänyt tuhansia miehiä kuolemaan. Joudunko minä helvettiin?” Riviveteraanit jatkoivat työtään tehtailla, ja paljolti vaikenivat Tolvajärvestä ja molemmista sodista.

Vaikka Keskisarjan kerrontatyyli on tosiaan nykykielinen ja muutenkin omanlaisensa, on hän kirjannut viitteet tunnontarkasti ja ammattimaisesti. Lukemisen sujumista ne eivät haittaa. Tämä kirja kannattaa lukea myös niiden, jotka eivät kuvittelisikaan sotakirjaan tarttuvansa.

Teemu Keskisarja: Tolvajärven jälkeen. Siltala 2014, 303 s.

Alkuun tunnustus: en ole lukenut romaania Ystäväni Rasputin, jolla JP Koskinen saavutti Finlandia-ehdokkuuden vuonna 2013. Jotenkin historiallinen hahmo Rasputin on niin vastenmielinen, etten ole halunnut tarttua hämeenlinnalaiskirjailijan teokseen. Tänä vuonna ilmestynyt Kuinka sydän pysäytetään tarttui kuitenkin näppeihini, ja sen lukemisen myötä myös Rasputin siirtyi lukulistallani.

Kuinka sydän pysäytetään liikkuu ajassa omintakeisesti. Liikkeelle lähdetään tsaarinajan lopun Pietarista ja Helsingistä. Viidennessä luvussa hypähdetään vuoden 1939 Laatokan Karjalaan, jonka jälkeen palataan sisällissodan jälkiselvittyjen aikaiseen Suomeen. Sama hypähtely jatkuu, kunnes vanhempi kertomus tavoittaa Laatokan Karjalan ja talvisodan. Mukava ratkaisu, varsinkin kun luvut ovat miellyttävän lyhyitä.

Romaanin päähenkilö on Juho Stendahl (välillä Kivilaakso), joka jää isättömäksi, kun hänen isänsä, Venäjän armeijan eversti Valdemar Stendahl, päättää jäädä bolsevikkien palvelukseen ja Neuvosto-Venäjälle. Vanhimpana lapsena Juho joutuu ottamaan vastuuta perheestään. Perheeseen kuuluu hetken aikaa myös Suomenlinnan vankileirillä orvoksi jäänyt Laura. Juhon ja Lauran tarina muovaa romaanin alaotsikon Romaani sodasta ja rakkaudesta jälkimmäisen sanan.

Isänsä opetukset muistaen ja vastoin äitinsä tahtoa Juho valitsee sotilasuran. Kenraaliluutnantti Mannerheim ottaa nuoren vänrikki Stendahlin luottomiehekseen Airon rinnalle. Syynä tähän on epämääräisesti se, että Juhon isä oli taistellut tsaarin armeijassa yhdessä Mannerheimin kanssa, ja vaikka vuonna 1917 he tekivät erilaiset ratkaisut, Mannerheim katsoi voivansa luottaa hänen poikaansa. Mannerheimin enemmän tai vähemmän matkaan lähettäneenä Juho kiertää sotien välisessä Euroopassa kutoen kuvaelmaa maanosan kokonaisuudesta. Hän luo suhteet niin Berliiniin kuin Moskovaankin.

Yhtä lailla kuin Suomen asialla, on Juho omalla asiallaan. Hän kerää kasaan rahaa, jotta voisi mennä naimisiin lapsuuden ystävänsä Lauran kanssa. Juho myy tietoa ilman isoja omantunnon kolkutuksia niin Berliinin natseille kuin Moskovan kommunisteillekin. Hän jopa kavaltaa rahasta tilapäisen naisystävänsä Berliinissä; tämä oli amerikkalainen reportteri, joka oli aikeissa kirjoittaa käänteentekevän reportaasin 30-luvun Saksasta.

Romaani huipentuu Talvisodan raastaviin taisteluihin. Näissä Juhon toimia ohjaa taistelujen lisäksi Hyrsylänmutkaan jääneet äiti ja sisar. Talvisodan aikana ja sodan alla Juhon seurassa on tiiviisti myös kadettikouluaikainen ystävä Aarne Juutilainen. Historiallinen Juutilainen tunnettiin nimellä Marokon kauhu. Lempinimi oli peräisin muukalaislegioona-ajoilta, jonne Juutilainen suuntasi saatuaan potkut kadettikoulusta.

Huolimatta siitä, että Juho ”tapaa” romaanissa suunnilleen kaikki merkittävät suomalaispoliitikot, en huomannut anakronismeja. Koskinen on tehnyt tarkkaa työtä. Juho ”tapaa” myös Neuvostoliiton ja Saksan merkkimiehiä, joiden historiallisesta oikeellisuudesta en ole niin perilläkään. Molotovin nimitys ulkoministeriksi näyttää ainakin ajallisesti menevän oikein. Vilahtaapa tarinassa Juutilaisen muistelemana tämän pikkuvelikin, Illu Juutilainen. Oikeassa historiassa pikkuveli nousi reippaasti isoveljensä ohi tunnettuudessa tultuaan kaksinkertaiseksi Mannerheim-ristin ritariksi ansioistaan hävittäjälentäjänä.

Kuinka sydän pysäytetään on todella mukava ja ajattelemaan laittava romaani. Jopa hieman alleviivaten se piirtää kuvan poikkeusyksilöistä, joita on keskuudessamme jokaisessa ajassa. Suosittelen luettavaksi!

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään – romaani sodasta ja rakkaudesta. WSOY 2015, 350 s.

Kirjoittaja toteaa johdannossa kirjan tarkoitukseksi ...antaa sinulle työkaluja menestymiseen sosiaalisen median kanavissa, olipa tavoitteesi mikä tahansa. Teos ei syvenny esittelemään sosiaalisen median eri muotoja kovin tarkasti – siihen ei tietysti yksi eikä kaksikaan kirjaa riittäisikään. Fokus on yleisemmällä tasolla.

Kirja etenee periaatteessa johdonmukaisesti tarvittavista menestyksen raaka-aineista valmistelutöiden kautta toimenpiteisiin ja tuloksiin sekä niiden mittaamiseen. Kukin osio syvenee sekä periaatteellisella että käytännöllisellä tasolla. Osioiden loppuun sijoitetut caset avaavat avaavat asiaa lisää. Caset ovat ruokaan liittyviä sosiaalisen median enemmän tai vähemmän tunnettuja hittejä, kuten avocadapastan ja Henri Alénin Muttisoosin reseptit.

Sosiaalisen median menestysreseptit ansaitsee kyllä paikkansa sosiaalisen median kirjojen joukossa, mutta muutama moitteen sana pitää antaa: Otsikointi ei oikein auennut minulle. Tasoja on liikaa, ne syvenevät vähän epäjohdonmukaisesti. Johdonmukaisesti otsikointi toimii vasta kirjan lopun B2C- ja B2B-esimerkeissä, joissa loogisuus säilyy ja homma pysyy kasassa. Toinen moite on enemmän henkilökohtainen: en vaan oikein jaksa tuota ruokasomea. Ne ovat omassa rankingissa suunnilleen kissavideoiden tasolla, eikä se taso ole korkealla. Lisäksi ruoka ja ruuanlaitto tuntuvat hieman päälle liimatulta tehokeinolta.

Parasta kirjassa taitaa olla loppusivuilla esitelty huoneentaulu, jonka senkin olisin taittanut hieman toisella tavalla. Kopioin sen tähän sellaisenaan:

KAIKKI LÄHTEE TAVOITTEISTA

Tunne kohderyhmäsi.

Muista pelisäännöt:

ole aidosti läsnä.

Tuotteesi ei kiinnosta.

Se, mitä sillä saa aikaan,

on paljon kiinnostavampaa.

Herätä tunne ja viihdytä sisällöllä.

Mittaa, analysoi ja kehity.

Marika Siniaalto: Sosiaalisen median menestysreseptit. Kauppakamari 2014, 127 s.

Kirjan sivut: www.kauppakamarikauppa.fi/Kaikki-tuotteet/Sosiaalisen-median-menestysreseptit

www.grapevine.fi

Suomessa lienee vielä muutama satatuhatta kesämökkiä ilman sähköjä. Verkkosähköliittymän hankkiminen on monessa tapauksessa kohtuuttoman kallista, varsinkin jos mökki sijaitsee saaressa tai muuten kaukana olemassa olevista sähkölinjoista. Janne Käpylehdon kirjalle Mökille sähköt – Auringosta & tuulesta riittää siis varmasti kysyntää. Mutta millaisesta kirjasta on kysymys?

Kirja on ennen muuta selkeä! Se käy läpi ”oman” sähköntuotannon asentamisen kaikki vaiheet suunnittelusta erilaisiin toteuttamisvaihtoehtoihin. Lisäksi kirjan alussa käydään läpi sähköteknisiä perussuureita niin selkeästi, että minäkin ne ymmärrän, vaikka fysiikantunneista onkin jo vierähtänyt vuosikymmeniä...

Kirjassa on omat osionsa mitoituksesta, tarvittavista tarvikkeista, asentamisesta sekä ohjeita tarvikkeiden hankkimiseen. Onpa mukana seikkaperäiset tarjouspyyntöohjeet mökkisähkön hankkimisesta avaimet käteen -periaatteellakin.

Selkeyttä kirjaan tuo myös erinomaisesti toteutettu kuvitus. Kaaviot ovat ymmärrettäviä, ja paljolti valokuvista rakennettu kuvitus virkistää tekstiä entisestään. Vähän jäin kaipaamaan hintatietoja ja -vertailuja. Into Kustannuksen verkkosivulla olevassa kirjaesittelyssä sentään jonkinlaista osviittaa hinnoista annetaan. Toisaalta sähköyhtiöiden sivuilta löytyy verkkosähköliittymän hankkimishinnoista. Ja kyllä, aurinkosähkö vaikuttaa taloudellisesti kannattavalta hankkeelta. Hinnat ovat vielä rajusti laskeneet: kirjoittaja mainitsee eräässä lehtihaastattelussa aurinkosähkön asentamishintojen tulleen alas viidessä vuodessa noin 70 prosenttia!

Moitetta pitää antaa hieman kirjan nimen alaotsikosta: teos keskittyy niin selkeästi aurinkopaneeleihin, ettei tuulta olisi tarvinnut nimessä erikseen mainita. Tuulisähköä esitellään enemmänkin vertailun vuoksi. Syystäkin, sillä aurinkopaneeleilla tuotettu sähkö vaikuttaa kaikin tavoin parhaalta vaihtoehdolta.

Janne Käpylehto suunnittelee ja asentaa pienenergiaa hyödyntäviä järjestelmiä. Hän on ollut asiantuntijana useissa työryhmissä, ministeriöissä ja valiokunnissa. Hän myös luennoi ja pitää työpajoja aiheesta.

Janne Käpylehto: Mökille sähköt – auringosta & tuulesta. Into Kustannus 2014, 91 s.

Ohhoh, nytpä tuli arvosteluun aiheensa näköinen kirja! Sirpa Ahola-Laurilan tuore kirja Soinin kupla kuvaa perussuomalaisten toimintaa aivan viime vuosina Oulun seudulla. Ajallisesti kirja on erittäin tuore, sillä viimeiset päivitykset ovat vuoden 2014 lopulta, eli vain parin kuukauden takaa.

Kirjoittaja liittyi perussuomalaisiin ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja. Hän oli seuraavan vuoden kunnallisvaaleissa ehdokkaana, ja äänet riittivät varavaltuutetun paikkaan Oulun valtuustossa. Hän on myös Pohjois-Pohjanmaan PerusNaisten puheenjohtaja ja aktiivi useissa muissa kansalaisjärjestöissä.

Kirja maalaa varsin tutuntuntuisen kuvan poliittisesta paikallistoiminnasta, tangeeraten välillä valtakunnallistakin toimintaa. Tutuntuntuista siksi, että olen itsekin ollut mukana poliittisessa paikallistoiminnassa, joskaan en – herra varjelkoon – perussuomalaisissa! Kirja kuvaa oivallisesti nopeasti kasvaneen liikkeen ongelmaa, sitä kuinka toiminnan vaatima organisaatio ei kasva ja kehity muun kasvun yhteydessä. Organisaatio on varsin heikko, ja nopeasti paisuneen jäsenistön ristivedossa. Siinä vanhat toimijat yrittävät pitää kiinni asemistaan ja vanhasta, pienen marginaalipuolueen toimintatavoista. Näillä toimintatavoilla ei ole juurikaan tekemistä järjestödemokratian kanssa.

Yksi perussuomalaisten iso ongelma kirjoittajan mielestä on SMP:n haamu. Toimijoissa on vielä vanhoja SMP:läisiä, jopa näiden jälkeläisiä, kuten erinomaisen värikäs Joukamo Kortesalmi, jonka toilailut saavat kirjassa ihan oman lukunsa! Kirjasta saa kuvan, Soini on puoluetta koossapitävä voima, ja että ilman häntä ja hänen brändääjäänsä Jukka Jusulaa puoluetta ei olisi nykyvahvuisena olemassa. Samalla kirja kritisoi Timo Soinia yksinvaltaisuudesta ja hällä väliä -asenteesta järjestötason ongelmiin. Sääntöjen noudattaminen ei kirjan mukaan ole Soinin keinovalikossa ihan kärkisijoilla. Kritiikki on siloteltua, mutta aika moni on varmasti valmis veikkaamaan Ahola-Laurilalle lyhyttä uraputkea perussuomalaisissa. Kirjoittaja manaa moneen otteeseen perussuomalaisissa vallitsevaa selkäänpuukottamiskulttuuria ja yhteishengen puuttumista. Sinällään tämä kirja on erinomainen todiste noista kummastakin!

Kirja toimii hyvänä lähdeteoksena perussuomalaisten vaikuttajien sammakoiden suusta päästämiselle. Siksi monta niistä kirja palauttaa mieleen. Ei tosin läheskään kaikkia, siihen ei yksi kirja taitaisi riittää. Kirjoittajan tai puolueen poliittista linjaa siitä on vaikea hahmottaa, siksi ristiriitaisesti asiat ja ennen kaikkea henkilöt tulevat esitellyiksi. Kappale voi alkaa jotain henkilöä hieman kehaisten, mutta päättyä täysilaidalliseen tätä kohtaan. SMP on riepoteltavana pitkin kirjaa, mutta kirja päättyy sitaattiin ”Kyllä kansa tietää.” Kirja jättää fiiliksen, että hallitusvastuussa tuo soppasakki olisi aikamoinen kauhistus. Ehkä olisi hyväksi kausi tai kaksi vielä oppositiossa harjoitella.

Kireä aikataulu(?) näkyy valitettavasti kirjan luettavuudessa. Virkkeet tuppaavat olemaan hieman monimutkaisia ja sekavia. Aikamuodotkin ovat välillä hieman vaikeasti hahmotettavia. Ehkäpä tarmokkaampi kustannustoimittaminen olisi ollut hyväksi kirjalle. Tai sitten kirja on tarkoituksellisesti aiheensa ja tekijänsä näköinen.

Sirpa Ahola-Laurila: Soini kupla. Into Kustannus 2015, 168s.

Reilut viisi vuotta sitten vaikutuin Malcolm Gladwellin kirjasta Leimahduspiste (alkuteos The Tipping Point). Galdwell valaisi siinä, kuinka muoti-ilmiöt oikein syntyvät ja miten homma lähee toimimaan. Tuota taianomaista prosessia ideoiden ja käyttäytymismallien leviämisestä kuvattiin kirjassa todella mieleenpainuvasti. Niinpä odotukset olivat jälleen korkealla, kun huomasin WSOY:n julkaisseen suomeksi Gladwellin uusimman teoksen, Daavid ja Goljat. WSOY on muuten jo kolmas Gladwellin suomalainen kustantamo.

Kirja Daavid ja Goljat kuvaa johdannossaan tuon raamatusta tutun samannimisen kertomuksen eri lailla kuin yleensä – tai itse päälaelleen käännettynä. Heti alkuun hän todistelee vakuuttavasti, että itse asiassa tosiasioiden ja todennäköisyyksien valossa se olikin Goljat, jolla ei ollut mitään jakoa tuossa myyttisessä kamppailussa. Eli ettei Daavidin voitto ollutkaan mikään ihmetapahtuma.

Gladwell kuvaa vastaavia tilanteita kirjan kolmessa osioissa, yhteensä yhdeksässä kertomuksessa. Kertomukset osoittavat, että elämässä on tilanteita, joissa altavastaajaksi arvioitu voi oikein toimien ollakin voittaja, tai että ennakkoon ja paremmin tuntematta parhaalta vaikuttava vaihtoehto onkin kaukana parhaasta. Kirja samalla kyseenalaistaa käsityksiämme vahvemman vallasta. Voiko esimerkiksi traumaattisista lapsuudenkokemuksista ollakin etua myöhemmässä elämässä? Tai voivatko yleiset vaatimukset pienemmästä luokkakoosta ollakin perusteeton vaatimus, koska mikään ei todista pienten luokkakokojen parantavan oppimista.

Osiossa I, Haittojen edut (ja etujen haitat) on kertomus12-vuotiaiden tyttöjen koripallojoukkueesta, joka vastoin kaikkea todennäköisyyttä pärjää mainiosti. Valmentajana toiminut yhden pelaajan isä laittoi joukkueen noudattamaan ns. koko kentän prässiä sen kaikessa ankaruudessaan. Valmentaja ei ollut eläessään pelannut koripalloa, mutta hän tunsi säännöt, mm. sen, että sisäänheitto on tehtävä viidessä sekunnissa, tai heitto siirtyy vastustajalle. Yhtäkkiä kehnohkosti koripalloa osaavat tytöt laittoivatkin huippujoukkueille menestyksekkäästi kampoihin blokkaamalla sisäänheittäjiltä syöttösuunnat. Ja mikä kummallisinta, vastustajat eivät osanneet reagoida tähän, vaan kertomuksen joukkue pääsi ikäryhmänsä kansalliselle huipulle. Tarinan opetuksena Gladwell näkee sen, että joukkueen kiistaton heikkous – kehnot pelaajat – olikin sen pelastus. Oli keksittävä kerta kaikkiaan poikkeuksellinen taktiikka, jotta joukkueella olisi mahdollisuudet menestyä.

II osio, Toivottavien vaikeuksien teoria, kertoo menestyjistä, jotka ovat onnistuneet huolimatta poikkeuksellisen vaikeasta lapsuudesta, tai esimerkiksi lukihäiriöstä. Tässä Gladwell kääntää ajatuksen päinvastaiseksi: ehkä jotkut menestyvätkin juuri siksi, että ovat joutuneet kokemaan muita karumpia asioita tai ponnistelemaan oppimisen eteen kohtuuttoman tuntuisesti. Eli että vaikeudet ovatkin olleet lopulta siunaukseksi.

Vallan rajat, on kirjan III osio. Siinä Gladwell tuo oivasti esille sen, kuinka esimerkiksi kurin tiukentaminen tai vankeusrangaistusten koventaminen toimii valtaa käyttämien tarkoittamalla tavalla vai johonkin rajaan saakka. Tuon rajan – tai käänteisen U-käyrän laen – saavutettuaan tiukentamistoimet alkavat toimia päinvastoin. Rikollisuus ja vallanpitäjien vastustaminen vain lisääntyy. Esimerkeiksi tästä Gladwell tuo mm. ranskalaisen kylän natsimiehityksen aikana sekä 1990-luvulla Kaliforniasta lähteneen ja muihin USAn osavaltioihin levinneen ”kolmen iskun” vankeusrangaistusten tuomiolinjan. Sivumennen sanoen, jälkimmäinen vaikuttaa näin suomalaisin silmin katsottuna aivan pähkähullulta, ja kaiketi tämän ovat viranomaiset myös Yhdysvalloissa oivaltaneet.

Daavid ja Goljat on hieman hyvä, mutta jonkin verran epätasainen kirja. Välillä tuli tunne, että kirjoittaja vähän ajaa käärmettä pyssyyn yrittäessään saada hypoteesinsa näyttämään todemmalta. Kirja kyllä ravistelee oivallisesti ajatuksia ja varsinkin ennakkoasenteita. Tiedätkö muuten, jos maila ja pallo maksavat yhteensä 1,10 dollaria ja maila on dollarin kalliimpi kuin pallo, niin paljonko pallo maksaa? Ei muuten ole kymmentä senttiä. Paljonko sitten? Siihen saat vastauksen, jos kysyt kommenteissa!

Malcolm Gladwell: Daavid ja Goljat (Alkuteos David and Goliath, suom. Heidi Hammarsten). WSOY 2014, 296 s.

Malcom Gladwell (kuva: Forbes)

Luupuisto on Jarkko Sipilän neljästoista Takamäki-dekkari. Kirjat ovat ilmestyneet vuodesta 2001 lähtien, yksi joka vuosi. Melkoista kurinalaisuutta mieheltä, joka tekee uutisia päivätyönään, ja on julkaissut myös muita kuin Takamäki-dekkareita. Ai niin, selvyyden vuoksi: Takamäki on kirjojen päähenkilö, Helsingin poliisin väkivaltarikostutkinnan toimintalinjan – eli tuttavallisemmin murharyhmän – vetäjä, komisario Kari Takamäki.

Tarina, mahdollisimman vähäisin juonipaljastuksin, menee seuraavasti: Sienestäjä löytää Keskuspuistosta ihmisen luun. Kun oikeuslääkäri vielä vahvistaa, että luu on hakattu irti muusta ruumissta, aloittaa murharyhmä tutkinnan. Aluksi tutkinta on hyvin haparoivaa ja menestys heikkoa. Vähitellen juttu alkaa aueta, mutta siihen tarvitaan reissaamista Itä-Suomea myöten. Ratkaisuun liittyy yllätyksellisyyttä riittämiin.

Muistinvaraisesti arvelen, että Luupuistossa on Takamäen osuus reilusti vähäisempi kuin kirjoissa keskimäärin. Ison osan vie tiedustelumies Suhonen, joka paitsi hoitaa kuin lonkalta isoja keissejä, joutuu pohtimaan omaa uraansa poliisityön sääntöjen muuttuessa. Suhosen tilanteissa kirjassa näkyy Aarnion juttu, mielestäni varsin selvästi. Toivottavasti suhtautuminen syyttäjään ei ole kirjailijan kannanotto Aarnio-keissiin.

Realismi ja asiantuntijuus paistavat tästäkin kirjasta läpi. Tai ehkä 100 kilon piritakavarikko tai kuntonyrkkeily Suhosen ”kuntonyrkkeily” yllätysvastustajan kanssa olivat vähän niillä rajoilla.

Tällä kertaa löysin Sipilän kirjasta poikkeuksellisesti myös nillitettävää: Tuntuu kuin kirjoittaja kirjan hahmojen kautta ottaisi itse kantaa siihen, että esimerkiksi kosto olisi joissain tapauksissa jopa sallittu rangaistus. Mene tiedä, toivottavasti arveluni on väärä; arvostan Sipilää kirjoittaja suuresti. Jollain tavoin tuo kuitenkin toi hapuilevan, persumaisen kosiskelevan otteen koko kirjaan. Toivottavasti tämä on ohimenevää.

Jarkko Sipilä: Luupuisto. Crime Time 2014, 251 s.

Osta kirja mukavasti Rosebudista!

Voi sanoa, että Taavi Soininvaara muutaman, tai ehkä yhden, muun samanikäisen miehen kanssa on nostanut suomalaisen trillerin aivan kansainväliselle tasolle. Soininvaaran ensimmäinen trilleri, Ebola-Helsinki ilmestyi vuonna 2000. Siinä kirjailija marssitti esiin myös Suojelupoliisissa työskentelevän Arto Ratamon. Ratomo on mukana myös Teräsarkussa, joskin hänen rooliaan rajataan jo prologissa.

Tällä kertaa tutkittavana on prostituoidun murha. Supo on mukana, koska kyse on paperittomasta siirtolaisesta. Supo on mukana myös muista syistä, jotka käyvät ilmi kirjan edetessä. Asetelma on sinällään painajaismainen, koska poliisi on itse epämääräisellä tavalla, ja korkealla taholla sekaantunut rikoksiin. Joitain vuosia sitten juoni olisi ehkä vaikuttanut aivan liian kaukaa haetulta, mutta nyt, kun huumepoliisin päällikölle vaaditaan 13 vuoden vankeutta oikeudessa, juoni tuntuukin pelottavan todenmukaiselta.

Toinen juonen osa seuraa toimittaja Essi Kokkoa hänen jahdatessaan finanssikeinottelijoita ympäri Eurooppaa. Kokolla on kiikarissa kaikkien aikojen skuuppi talousjournalismissa, mutta onko se liian iso pala?

Jopa kolmas säie löytyy, kun Ratamon henkilökohtainen historia tulee mukaan. Myös tämä osoittautuu lopulta hyvin vaaralliseksi. Vaaravyöhykkeelle tuntuu joutuvan myös tytär Nelli.

Juonen osat kiertyvät erittäin tyylipuhtaasti yhteen. Soininvaara osaa asiansa.

Pari asiaa minua harmittaa niin Soininvaaran kuin sen toisenkin kansainvälisen tason suomalais- thrilleristin: Miksi kirjan sankareista pitää tehdä moisia yli-ihmisiä, jotka fyysisillä – de facto mahdottimalla – suorituksillaan selviävät melkein mistä tahansa? Vähempikin riittäisi. Ja miksi sankareiden pitää ehdoin tahdoin mennä aivan liian vaarallisiin tilanteisiin, vaikka olisi toinenkin tapa toimia. Tuollainen tuskastuttaa lukijaa!

Mutta ei tuskastuta niin paljoa, ettenkö jo nyt odottaisi seuraavaa Taavi Soininvaaran dekkaria. Ja hyvin todennäköistä on, että sekin Teräsarkun tavoin liittyy löyhästi edeltäjäänsä. Niin paljon kesken jäi kutkuttavalla tavalla tässä kirjassa.

Taavi Soininvaara: Teräsarkku. Otava 2014, 414 s.

Olen aloittanut John le Carrén (oikeasti David Cornwell) vakoilujännäreiden lukemisen jo 80-luvulla, ja muistini mukaan olen lukenut kaikki hänen suomennetut teoksensa, yhteensä parikymmentä. Kuuluisimpia hänen teoksistaan ne, joissa pää- tai sivuhenkilöä on kylmän sodan ajan tiedusteluorganisaatiossa työskentelevä George Smiley. Tämän vuosituhannen kirjoista Uskollinen puutarhuri on päätynyt myös elokuvaksi. Muistaakseni vain yksi le Carrén kirjoista on ollut hieman pettymys, joten odotukset olivat korkealla, kun sain käsiini 2014 syksyllä ilmestyneen uutuusjännärin Tulenarka totuus.

John le Carré pystyi siirtymään kylmän sodan päätyttyä uuteen maailmanjärjestykseen kuin huomaamatta. Tämän vuosituhannen kirjat ovat olleet tiukan kriittisiä, mutta yhtä kaikki hienoja teoksia. Vuonna 1931 syntynyt kirjailija julkaisee uutuuden edelleen muutaman vuoden välein.

Tarina alkaa, kun väritön ministeriön virkamies Cristopher Probyn on saanut yllättävän ja huippusalaisen komennuksen Gibraltarille, ”brittiläiselle siirtomaakalliolle”. Hän osallistuu siellä huolella rakennettuun operaatioon, jonka tarkoitus on islamistiterroristi amerikkalaisille. Hyvin salaisesti. Virkamies toimii jonkinlaisena ministeriön asettamana valvojana operaatiolle. Valvojalle jää kuva, ettei kaikki ei mene oikein operaatiossa, mutta hän ei saa vahvistusta epäilyilleen.

Toisessa vaiheessa kuvaan astuu Tony Bell, joka on toiminut operaation hyväksyneen apulaisministerin yksityissihteerinä. Hän ei tiedä operaatiosta muuta kuin että sitä suunniteltiin. Täydellisestä vaikenemisesta johtuen Bell epäilee, että tapahtuma on ollut jonkinasteinen skandaali ministeriössä. Vuosien kuluttua hän yhyttää eläkkeelle jääneen ”Kit” Probynin, joka on edelleen tietämätön – ja puhumaton – siitä, mitä operaatiossa todella tapahtui. Operaation jälkeen on yllättäen edennyt urallaan pääsemällä lähettilääksi Karibialle, ja lisäksi saa läksiäislahjaksi aatelis-arvon.

Bell ja Probyn joutuvat painiskelemaan omatuntojensa kanssa: paljastaako operaatio, ja miten, vai vaietenko loppuelämäkseen. Paljastaminen vaarantaisi uran ja eläkepäivät – ja ehkä hengenkin. Operaatiossa mukana ollut, ja sen jälkeen mielenterveyden menettänyt sotilas tekee hyvin epäilyttävän itsemurhan juuri kun lupautunut kertomaan Probynille ja Bellille mitä operaatiossa todella tapahtui. Hienovaraisesti rakennettu jännitys tiivistyy ja kestää viimeiselle sivulle saakka.

John le Carrén kirjoitustyyliä voisi kuvata hienostuneeksi. Erityisen vaikutuksen tekee hänen tyylinsä kuvata keskusteluja sekä niiden painotuksia ja piilotettuja merkityksiä. Tekstissä tämä mahdollistuu korostuksia käyttämällä:

            ”Monet pitävät Crispiniä viehättävänä”, hän jatkoi hämmentyneen tuohtumuksen
            vallassa. ”Kaikenlaiset tyypit, kaiken aikaa”.

Kirjaa saa ja pitää lukea tarkasti, jotta sävytysten merkitykset välittyvät kunnolla ja täydellä vimmallaan.

Kaiken kaikkiaan Tulenarka totuus osoittaa vakoilukirjallisuuden suurnimen olevan edelleen voimissaan. Ei voi muuta kuin toivoa konkarille pitkää ikää ja luovuutta jatkossakin. John le Carrén kaltaisia kriittisiä ja osaavia kirjailijoita tarvitaan!

John le Carré: Tulenarka totuus (alkuteos Delicate Truth, suom. Anna Lönnroth), Tammi 2014, 316 s.